suomibanner

marski2b

Ritarikuntien historiasta

Proof 8 51

   

  

Suomen kolmen ritarikunnan kunniamerkeillä palkitaan hyvin kattavasti ja laajapohjaisesti isänmaan palveluksessa eri aloilla ansioituneita kansalaisia. Ritarikuntalaitoksen juuret ovat keskiajalla, mutta modernit moniluokkaiset ansioritarikunnat alkoivat kehittyä vähitellen vasta 1600-luvun lopulta alkaen.

Ritarikuntalaitoksen yleinen historia

Ristiretkiajan hengellisten ritarikuntien alkujaan viitassa kannetut yksinkertaiset kankaiset ristit olivat luonteeltaan paremminkin jäsenmerkkejä kuin kunniamerkkejä. 1300-luvulta alkaen perustettujen monarkkisen ritarikuntien pääasialliset tunnukset olivat puolestaan usein medaljonkeja tai korumaisia riipuksia. 1500-luvulta alkaen myös monarkkisten ritarikuntien tunnuksena yleistyi Johanniittain ritarikunnan käyttämä valkoinen kahdeksankärkinen ns. maltanristi.

Aina 1600-luvun lopulle saakka yksiluokkaisina säilyneistä monarkkisista ritarikunnista poiketen modernit ansioritarikunnat omaksuivat hengellisten ritarikuntien tarjoaman mallin mukaisen hierarkkisen organisaation sekä eräitä virkojen (esim. suurmestari) ja arvoluokkien (esim. komentaja) nimiä. Hengellisten ritarikuntien ja modernien ansioritarikuntien tunnusten idea on kuitenkin lähes täysin vastakkainen. Modernien ansioritarikuntien jalometalliset ja emaloidut ristit ovat ensisijaisesti kunniamerkkejä, tunnustuksia kantajansa ansioista, eivät niinkään osoituksia kantajansa kuulumisesta ritarikuntaan. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä ohuemmaksi erityisesti ansioritarikuntien yhteisöllinen luonne on muuttunut.

Ansioritarikunnat

Selvimmän käännekohdan varhaismodernin ritarikuntalaitoksen kehityksessä muodostaa ensimmäisen moniluokkaisen sotilasansioritarikunnan, Ranskan Pyhän Ludvigin ritarikunnan, perustaminen 1693. Ritarikunnan kahden korkeimman luokan – suurristin ja komentajamerkin – haltijoiden lukumäärä oli rajoitettu, mutta alimman ritariluokan jäseneksi voitiin nimittää kuka tahansa ansioitunut, aateli tonkin, roomalaiskatolinen upseeri. Ranska johti kehitystä myös ritarikuntien jäsenpohjan laajentamisessa taiteiden, tieteiden ja talouselämän edustajilla. Ritarikuntien ollessa keskeisiä hallitsijoiden suvereniteetin tunnuksia kansainvälisten suhteiden hoito ja diplomaattisen kunniamerkkivaihdon vaatimukset olivat usein uusien ritari kuntien perustamisen taustalla.

Ranskan Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritarimerkki. Tällaisesta ruusukenauhasta, joka oli alun perin ritarikunnan eläkettä nauttivien ritarien erikoistunnus, kehittyi sittemmin upseeriluokan ja I luokan ritarimerkin tunnusmerkkinä useissa ritarikunnissa käytetty pyöreä ruusuke.1700-luvulla ritarikunnissa korostui virka-ansioiden ja urheuden merkitys sekä varsin hitaasti tapahtunut sekularisaatio. Itävallan 1757 perustetun Maria Teresian sotilasritarikunnan kunniamerkeillä palkittiin ansioituneita upseereita sotilaallisista uroteoista heidän sosiaalisesta taustastaan ja uskonnollisesta vakaumuksestaan riippumatta silminnäkijätodistusten perusteella. Tämä täysin maallinen ritari kunta oli eräs keskeisistä modernin ansioritarikunnan prototyypeistä. Tasavaltalainen ansioritarikunta, jolla palkitaan suhteellisen laajasti myös siviilihenkilöitä, juontaa juurensa ensisijaisesti Napoleonin 1802 perustamaan Ranskan Kunnialegioonaan. Kuten Napoleon ilmaisi asian, sama kunniamerkki voitiin antaa ensimmäistä kertaa yhtä hyvin lukutaidottomalle sotilaalle kuin intellektuellillekin.

Ranskan Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritarimerkki. Tällaisesta ruusukenauhasta, joka oli alun perin ritarikunnan eläkettä nauttivien ritarien erikoistunnus, kehittyi sittemmin upseeriluokan ja I luokan ritarimerkin tunnusmerkkinä useissa ritarikunnissa käytetty pyöreä ruusuke.

Ruotsin ja Venäjän ritarikunnat

Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan ritarimerkki.Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan ritarimerkki.Mannerheimille kuulunut Venäjän Pyhän Yrjön ritarikunnan 4. luokka.  Kuva Mannerheimmuseo/ Matias Uusikylä.Mannerheimille kuulunut Venäjän Pyhän Yrjön ritarikunnan 4. luokka. Kuva Mannerheimmuseo/ Matias Uusikylä.

Esikuvinaan Ranskan Pyhän Hengen, Pyhän Ludvigin ja Pyhän Mikaelin ritarikunnat Ruotsiin perustettiin perustetiin 1748 yksiluokkainen Serafiimiritarikunta sekä alun perin kaksiluokkaiset ritarikunnat: sotilasansioiden palkitsemiseen käytetty Miekkaritarikunta sekä Pohjantähden ritarikunta, jolla palkittiin pääasiassa siviilivirkamiehiä. Ruotsin neljäs ritarikunta, Vaasan ritarikunta, perustettiin 1772 kolmiluokkaisena ja samalla Miekkaritarikuntaan ja Pohjantähden ritarikuntaan lisättiin kolmas luokka. Vaasan ritarikunta oli alusta alkaen ns. vapaa ritarikunta, jonka kunniamerkeillä voitiin palkita muun muassa talouselämän, maatalouden ja taiteiden edustajia syntyperästä ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Miekkaritarikuntaan perustettiin 1788 sodanajan sotilasansioista annettava sittemmin kahteen luokkaan jaettu suuren ristin ritarin erikoisluokka, joka toimi esikuvana 1940 perustetulle Mannerheim- ristille. Ruotsalaisten kunniamerkkien kantaminen jatkui Suomen suuriruhtinaskunnassa vuoden 1809 jälkeen.

Sen jälkeen kun Suomi liitettiin 1809 Venäjän keisarikuntaan autonomisena suuriruhtinaskuntana, palkittiin keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan palveluksessa ansioituneita suomalaisia venäläisillä kunniamerkeillä. 1600-luvun lopussa alkunsa saanut venäläinen ritarikuntalaitos muodostui hyvin monipolviseksi. Venäläisiä ritarikuntia, joiden kunniamerkkejä annettiin hierarkkisessa järjestyksessä, oli lopulta kuusi: Pyhän Andreaksen, Pyhän Aleksanteri Nevskin, Valkoisen Kotkan, Pyhän Vladimirin, Pyhän Annan ja Pyhän Stanislauksen ritarikunnat. Hierarkian ulkopuolella olivat vain korkea-arvoisille naisille tarkoitettu Pyhän Katariinan ritarikunta sekä Pyhän Yrjön ritarikunta, jonka kunniamerkeillä palkittiin upseerien pääasiassa sodanaikaisia sotilasansioita.

Venäläiset kunniamerkit olivat Suomessa varsin arvostettuja aina siihen saakka, kunnes venäläistämispolitiikka alkoi keisari Nikolai II:n hallituskauden aikana. Venäjän keisarillisten ritarikuntien kunniamerkkejä ei juuri käytetty itsenäisessä Suomessa eikä niille myönnetty kantolupia suomalaiseen sotilaspukuun. Mannerheim, joka ei tietysti pyytänyt keneltäkään kantolupaa venäläisille kunniamerkeilleen, käytti niitä univormussa 1920–1940-luvuilla. Keisarillisen Venäjän kunniamerkit mainittiin kuitenkin Suomen valtiokalenterissa niin kauan kuin niiden saajia sisältyi siihen, viimeisen kerran kalenterissa vuodeksi 1962.

Vapaudenristin ritarikunta

Vapaudenristin 2. luokka miekkoineen 1918.Vapaudenristin 2. luokka miekkoineen 1918. Suomen senaatti perusti Vapaudenristit (VR) ja Vapaudenmitalit (VM) 4. maaliskuuta 1918 Suomen tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön ratsuväenkenraali Mannerheimin aloitteesta. Vapaudenristi perustettiin Mannerheimin sanoin ”ilmaisemaan ja palkitsemaan sotilaan urotekoja taistelukentillä sekä sitä uhrautuvaa työtä”, jota oli suoritettu ”pohjan laskemiseksi maamme vapaudelle”. Mannerheimin käskystä ja hänen yksityiskohtaisessa ohjauksessaan Axel Gallen- Kallela suunnitteli Vapaudenristit ja Vapaudenmitalit. Vapaudenristin korkeimmat luokat muodostuvat valkoisesta yrjönrististä. Ristin päälle Gallen-Kallela sijoitti hakaristin, jonka todettiin olevan ”auringon, elämän ja wapauden symbooli eli wertaus kuva monilla kansoilla”, ja keskikuvioksi heraldisen ruusun. Venäjän Pyhän Yrjön ritarikunnan tavoin Vapaudenristissä on neljä numeroitua luokkaa, mutta niiden lisäksi länsieurooppalaiseen traditioon kuuluva suurristi. Kun Vapaudenristiin lisättiin tammikuussa 1919 uusi luokka, 1. luokka rintatähden kera, sen neljä korkeinta kunniamerkkiä vastasivat kantotavaltaan Pyhän Yrjön ritarikunnan luokkia.

Valtionhoitaja Mannerheimin katsottua Vapaudenristin täyttäneen tehtävänsä Suomen saavutettua vapauden ja valtiollisen itsenäisyyden hän lopetti sen antamisen 28. tammikuuta 1919. Vapaudenristi otettiin uudelleen käyttöön talvisodan aikana ja pysyvä Vapaudenristin ritarikunta muodostettiin 16. joulukuuta 1940 annetulla asetuksella. Mannerheimista tuli ritarikunnan elinikäinen suurmestari. Hänen jälkeensä Vapaudenristin ritarikunnan suurmestari on ollut puolustusvoimain ylipäällikkö. Tasavallan presidentti Mannerheim vahvisti Vapaudenristin ritarikunnan nykyään voimassa olevan ohjesäännön 18. elokuuta 1944 antamallaan asetuksella. Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkejä annetaan sotilaallisista ansioista sekä siviilihenkilöille puolustusvoimiin kohdistuvasta ansiokkaasta toiminnasta. Vuosina 1960–1988 Vapaudenristejä ei annettu rauhanajan ansioista muutamaa poikkeustapausta lukuun ottamatta.

Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat

”Suomen Ruusun Kunniakunta”. Gallen-Kallelan savukerasian kanteen 2. helmikuuta 1918 piirtämä hahmotelma saatekirjeineen. Kuva Per Johan Lundsten.”Suomen Ruusun Kunniakunta”. Gallen-Kallelan savukerasian kanteen 2. helmikuuta 1918 piirtämä hahmotelma saatekirjeineen. Kuva Per Johan Lundsten. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustaja valtionhoitaja G. Mannerheim.Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustaja valtionhoitaja G. Mannerheim.Jo ennen Mannerheimin antamia kunniamerkkien suunnittelutehtäviä Gallen- Kallela oli oma-aloitteisesti hahmotellut savukerasian kanteen 2. helmikuuta 1918 kunniamerkin, jota hän kutsui nimellä ”Suomen Ruusun Kunniakunta”. Lopettaessa Vapaudenristien antamisen 1919 Mannerheim päätti ”Suomen Valkoisen Ruusun nimellä säilyttää valkoisen ristimme jossain määrin muutetussa muodossaan”. Gallen-Kallela sai tehtäväkseen suunnitella nopeasti uuden ritarikunnan kunniamerkit. Ensimmäisten kunniamerkkien tuli olla valmiina jo valtionhoitaja Mannerheimin 12. helmikuuta 1919 alkanutta Tukholman-vierailua varten.

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan (SVR) ritarikuntaristin perusmuodoksi tuli Vapaudenristin korkeimpien luokkien tapaan valkoemaloitu yrjönristi ruusun säilyessä keskikuviona. Ristin sakaroidenväliin Gallen-Kallela sijoitti nousevat Suomen leijonat. Suomen Valkoisen Ruusun tummansininen läikehtivä ritarikuntanauha sai sävynsä Venäjän Valkoisen Kotkan ritarikunnan nauhasta. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan sininen nauha ja valkoinen risti lujittivat heraldisesti Suomen lipun sinivalkoisia värejä, jotka oli vahvistettu toukokuussa 1918 annetulla lailla. Mannerheim vahvisti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ohjesäännön 16. toukokuuta 1919. Toukokuun 16. päivä oli ritarikunnan juhlapäivä vuoteen 1944 saakka, jolloin juhlapäiväksi tuli itsenäisyyspäivä. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeillä palkitaan sekä isänmaan palveluksessa ansioituneita kansalaisia että ulkomaalaisia. Ritarikunnan suurmestari on ”Suomen valtakunnan päämies”, joka on yksin oikeutettu antamaan ritarikunnan kunniamerkkejä. Ritarikunnan tunnuslause on isänmaan hyväksi.

”Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkkiä jaetaan isänmaan palveluksessa ansioituneille kansalaisille.”
– G. Mannerheim 16.5.1919

Gallen-Kallelan piirros Suomen Valkoisen Ruusun suurrististä.Gallen-Kallelan piirros Suomen Valkoisen Ruusun suurrististä. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ohjesäännössä vahvistetun luokkajaon esikuvana oli Ruotsin Miekka- ja Vaasan ritarikuntien luokitus sillä erotuksella, ettei kaikille suurristin komentajille kuulunut ketjua. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta oli jaettu seuraaviin luokkiin: suurristi, joka voidaan erikoisena kunnianosoituksena antaa ketjuineen, I ja II luokan komentajamerkit sekä I ja II luokan ritarimerkit. Lisäksi perustettiin hopeinen ja pronssinen ansiomerkki sekä I ja II luokan mitalit. Vuodesta 1923 lähtien I luokan mitali on voitu antaa kultaristein eli mitaliluokkia on käytännössä kolme. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeistä naisille annettiin aluksi pääasiassa vain ansiomerkkiä ja mitaleita. Ritarimerkkejä on annettu naisille säännöllisemmin vuodesta 1940 alkaen ja pian sen jälkeen myös korkeampia luokkia.

Vuonna 1936 II luokan komentajista ja II luokan ritareista tuli komentajia ja ritareita. Samalla I luokan ritarimerkin nauhaan lisättiin pyöreä ruusuke. Gallen- Kallela oli suunnitellut rintatähdet sellaisiksi, että niiden viidestä sakarasta kaksi oli ylöspäin. Muiden 1936 tehtyjen uudistusten yhteydessä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan rintatähtien asento päätettiin kääntää niin, että yksi sakaroista on ylöspäin. Sodanajan sotilasansioista Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä sekä komentaja- ja ritarimerkkejä on annettu miekkoineen. Erikoisena kunnianosoituksena Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä ja I luokan komentajamerkkiä on annettu jalokivineen. Viimeksi suurristin jalokivineen sai säveltäjä Jean Sibelius 1950.

”Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan kunniamerkit on perustettu ulkonaisiksi tunnustuksen osoituksiksi ansiokkaasta toiminnasta isänmaan hyväksi.”
– Risto Ryti 4.1.1944


Suomen Leijonan ritarikunnan perustaja tasavallan presidentti Risto Ryti.Suomen Leijonan ritarikunnan perustaja tasavallan presidentti Risto Ryti. Suomen Leijonan ritarikunnan (SL) perusti tasavallan presidentti Risto Ryti 11. syyskuuta 1942 antamallaan asetuksella. Ritarikunnan suurmestari on ”tasavallan presidentti, joka yksin on oikeutettu antamaan sen kunniamerkkejä”. Ritarikunnan juhlapäiväksi määrättiin 6. joulukuuta.

Suomen Leijonan komentajamerkki miekkoineen.Suomen Leijonan komentajamerkki miekkoineen. Uuden ritarikunnan käyttöönotto mahdollisti kunniamerkkien helpomman ja tarkemman sovittamisen palkittavan aseman ja ansioiden mukaan. Erityisesti ulkomaalaisten palkitsemisessa oli ilmennyt epäkohtia kun aiemmin käytössä oli ollut vain yksi suurristi. Myös muiden kunniamerkkiluokkien osalta uuden ritarikunnan perustaminen tarjosi suurempia mahdollisuuksia vivahduserojen tekemiseen. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan tavoin Suomen Leijonan ritarikunnassa on suurristi, mutta ei suurristin ketjua, I luokan komentaja merkki, komentajamerkki, I luokan ritarimerkki ja ritarimerkki sekä lisäksi ansioristi. Vuonna 1943 ritarikuntaan liitettiin vain taiteilijoille ja kirjailijoille annettava Pro Finlandia -mitali. Sodanaikaisista sotilaallisista ansioista Suomen Leijona ritarikunnan kunniamerkkejä on annettu miekkoineen.

Suomen Valkoisen Ruusun II luokan ritarimerkki vuodelta 1919. Ritarikunnan kunniamerkkien ulkoasu on vaihdellut hieman vuosien kuluessa.Suomen Valkoisen Ruusun II luokan ritarimerkki vuodelta 1919. Ritarikunnan kunniamerkkien ulkoasu on vaihdellut hieman vuosien kuluessa.Asetuksen mukaan ”Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkkejä annetaan tunnustukseksi huomattavista siviili- ja sotilasansioista” sekä suomalaisille että ulkomaalaisille. Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnilla on yhteinen kunniamerkkiesityksiä käsittelevä hallitus ja niiden kunniamerkkejä annetaan samanlaisista ansioista eli käytännössä kyseessä on yksi ritarikunta. Kunniamerkkien keskinäisessä järjestyksessä ritarikuntien luokat limittyvät siten, että Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkkiä kannetaan Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan vastaavan luokan kunniamerkin jälkeen.

Lopulliset piirrokset Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkeistä laati A. Tillanderin taiteellinen johtaja Oskar Pihl. Kahden vanhemman ritarikunnan tavoin Suomen Leijonan ritarikunnan ritarikuntaristin perusmuoto on valkoinen yrjönristi. Suomen leijona sijoitettiin ristin keskustassa olevaan pelkistetyn seppeleen ympäröimään punaiseen kohopyöriöön. Ritarikunnan nauhan väri on Suomen vaakunakilven mukaisesti punainen. Suomen Leijonan ritarikunnan rintatähdet perustuvat pienin muutoksin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan rintatähtien muotoiluun.

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustamisvuonna 1919 yli tuhat Suomen kansalaista palkittiin sen kunniamerkeillä, mutta seuraavan parin vuosikymmenen ajan palkittujen suomalaisten määrät olivat verrattain pieniä. Itsenäisyyspäivään ajoittuva kunniamerkkien jakokäytäntö alkoi 1936, jolloin palkittiin 270 Suomen kansalaista. Itsenäisyyspäivänä 1948 annettiin ensimmäisen kerran yli tuhat kunniamerkkiä kahden tuhannen rajan ylittyessä vasta 1963. Sen jälkeen palkitsemisvolyymi kasvoi nopeammin niin, että itsenäisyyspäivänä 1966 palkittiin jo yli kolme tuhatta, 1971 yli neljä tuhatta ja 1982 yli viisi tuhatta suomalaista. Volyymi kasvoi pääasiassa siten, että Suomen Valkoisen Ruusun mitaleja annettiin enemmän, jonka myötä palkitsemisesta tuli yhteiskunnallisesti laajapohjaisempaa.

Oskar Pihlin piirros Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkistä miekkoineen.Oskar Pihlin piirros Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkistä miekkoineen. Oskar Pihlin piirros Suomen Leijonan ritarikunnan I luokan komentajamerkistäOskar Pihlin piirros Suomen Leijonan ritarikunnan I luokan komentajamerkistäSotavuosien jälkeen Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkiluokkiin ja niiden ulkoasuun on tehty vain muutamia muutoksia. Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjun hakaristit korvattiin havuristeillä 1963. Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki ja ritarimerkki on voitu antaa solkineen vuodesta 1967 alkaen: olympialaisissa tai paralympialaisissa kultamitalin voittaneelle annettava solki on muodoltaan olympialaisten symboli. Suomen Valkoisen Ruusun II luokan mitalia on vuodesta 1984 alkaen kutsuttu mitaliksi. Vuonna 1993 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnasta poistettiin ansiomerkki, jota oli vuodesta 1921 alkaen annettu vain naisille. Samalla otettiin käyttöön Suomen Valkoisen Ruusun ansioristi, joka on ulkonäöltään samanlainen kuin ansiomerkki. Ritarikunnan ohjesäännöstä poistettiin 1993 vain sodanaikaisista sotilasansioista annettava pronssinen ansiomerkki, jota ei oltu koskaan annettu.

Vuonna 2008 poistettiin ulkomaalaisia koskenut velvollisuus palauttaa kunniamerkki saajan kuoleman jälkeen. Mitään Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan kunniamerkkiä ei siis tarvitse palauttaa.

Kunniamerkkien käyttö

Oskar Pihlin piirros Suomen Leijonan ritarikunnan suurrististä.Oskar Pihlin piirros Suomen Leijonan ritarikunnan suurrististä. Oskar Pihlin piirros Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurrististä.Oskar Pihlin piirros Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurrististä.Itsenäisessä Suomessa kunniamerkkien käyttö siviilipuvussa rajoittui virallisesti vuoteen 1979 saakka hännystakkiin eli frakkiin. Rinnassa kannettavia kunniamerkkejä oli kuitenkin jo ennen tätä kannettu pitkään ja yleisesti myös tummassa puvussa ja sitä vastaavissa naisten puvuissa etenkin sotaveteraanien juhlatilaisuuksissa. Vuonna 1979 sallittiin rinnassa kannettavien kunniamerkkien ja yhden komentajamerkin kantaminen juhlapukuna käytettävässä tummassa puvussa ja kansallispuvussa. Suurristin ja I luokan komentajat ovat voineet vuodesta 1990 alkaen käyttää näissä asuissa rinnassa kannettavien kunniamerkkien lisäksi yhtä rintatähteä. Tummassa puvussa ei siis saa kantaa samanaikaisesti rintatähteä ja komentajamerkkiä.

Pienoiskunniamerkit oli aiemmin hankittava itse ja niiden käyttö rajoittui vuoteen 1970 saakka etupäässä yksityisiin juhlatilaisuuksiin sekä virallisiin juhlatilaisuuksiin, joissa tasavallan presidentti ei kantanut Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä ketjuineen. Vuodesta 1970 alkaen pienoiskunniamerkkejä on voinut käyttää hännystakissa kaikissa juhlatilaisuuksissa, joissa käytetään kunniamerkkejä. Juhla-asuna käytettävässä smokissa on voinut käyttää pelkkiä pienoiskunniamerkkejä vuodesta 1990 lähtien. Naiset ovat voineet käyttää pienoiskunniamerkkejä kaikissa tilaisuuksissa, joissa käytetään kunniamerkkejä vuodesta 1979 alkaen. Vapaudenristin saajat ovat saaneet ritarikunnalta pienoiskunniamerkin vuodesta 2009 alkaen. Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat ovat antaneet pienoiskunniamerkin ritarimerkkien ja sitä korkeampien kunniamerkkien saajille vuodesta 2015 lähtien.